Minulla on ollut kaksi omaa koiraa: sheltit Remu ja Lenni.
Lenni on energinen ja älykäs pörröpää. Se on sporttisheltti sekä mieleltään että keholtaan. Lenni rakastaa päättömästi juoksemista, leikkimistä, agilityä ja muita koiria. Jos siltä kieltää jotain, se testaa vielä kerran tai kahdesti, onko kielto todellinen vai pelkkä vahinko-ei. Touhukas ja hurmaava pikkutyyppi on sulattanut sydämiä myös työpaikalla. Tätä hyppivää, pomppivaa ja elämäniloista tyyppiä on kehuttu "bordercollieksi sheltin kehossa".
Remu oli ehkä kaikkien aikojen paras ensimmäinen koira. Se oli äärimmäisen hyväntahtoinen ja kiltti sekä omalla, ihastuttavalla tavallaan höpsö koira. Remu ei tyytynyt passiivisen käskyjen vastaanottajan rooliin, vaan keksi joskus omia juttujaan. Jonakin päivänä heräsin leikkiköysi ja koirankuono kainalossa ja toisena päivänä koirapoika siirteli petiään pitkin huushollia... ja siitä huolimatta kultakoira oli tarpeen tullen mitä rauhallisin eläin. Liian pitkään lattiatasolla oleskellut ihminen sai poikkeuksetta viereensä kyljenlämmittäjän, joka kiitti rapsuttelusta matalalla urinalla. Julkisilla paikoilla ohi sujahtavat pyörät tai jyrisevät kaivinkoneet eivät hätkäyttäneet. Aivan tuntemattomat paikat saivat Remun vilkastumaan hetkeksi - kaikki piti nuuskia ja kipittää nopeasti läpi, mutta hetken kuluttua se palasi omaan tyyneen mielentilaansa. Ja omistajan sydäntä lämmitti kuulla kehuja hyväluonteisesta pikkueläimestä.
Remun kanssa ei harrastettu mitään, vaan se hankittiin alkujaankin perheenjäseneksi. Mikään suuri suunnitelma ei siis kaatunut diagnoosin vuoksi. Remu rakasti puuhastelua sillä tasolla, johon se kivutta pystyi. Lenkkeilyn lisäksi koiran päivää piristivät temppujen opettelu ja erilaiset virikelelut. Kaikkein parasta puuhaa ei kuitenkaan ollut kongin pyörittely tai maitotölkin repiminen, vaan Kennel-Rehun rustojen natustelu kaikessa rauhassa.
